Nicolas Bouvier syntyi 6.3.1929 lähellä Geneveä Grand-Lancyssa, Sveitsissä, kolmilapsisen perheen hännänhuippuna. Hän varttui ”hugenottimiljöössä, joka oli sekä ankaraa, valistunutta että älyllisesti avarakatseista, mutta jossa elämän tunnepuoli oli aina tiukasti säädeltyä”. Vuonna 1995 kulkuri-kirjailijalle myönnettiin elämäntyöstään Ramuz-palkinto, jota ennen hän oli saanut muitakin palkintoja (Prix des critiques 1982 ja Prix des Belles-Lettres 1986).
Seikkailtuaan jo vuodesta 1946 alkaen pitkin Ranskaa ja Italiaa Nicolas Bouvier lähti 1950-luvulla matkalle Jugoslaviaan, Turkkiin, Iraniin ja Pakistaniin. Sieltä löytyivät ainekset pääteokseen ”Maailman käyttöohje”. Sitä ennen sveitsiläinen sanomalehti Tribune de Genève julkaisi 16.–17.10.1948 tuolloin vielä alle 20-vuotiaan Bouvier’n kaksiosaisen reportaasin otsikolla ”Un voyage en Finlande”, ”Matka Suomeen”. Elettiin sodanjälkeisiä vaikeita aikoja, ja sanomalehdet lähettivät juttumatkoille opiskelijoita, koska ammattilaistoimittajien palkkioihin ei ollut varaa.
Suomi-reportaasi komeilee myös Quarto Gallimard -sarjassa vuonna 2000 julkaistujen Nicolas Bouvier’n koottujen teosten alkusivuilla. Bouvier piirtää herkin kynänvedoin luonnostelmia elämästä Helsingissä, ”viihtyisässä ja työteliäässä pääkaupungissa”. Ryhtiä muutamien sivujen pituiselle tekstille antavat kirjoittajan tarkka katse, osuvat huomiot ja taito välttää sekä paatosta että hempeilyä. On koskettavaa aistia jo näin varhaisessa kirjoituksessa lupaus säkenöivästä lahjakkuudesta.
Sodanjälkeisestä Helsingistä kertovassa reportaasissa soljuu peräkkäin kohtauksia kaupunkielämästä, kohtaamisia uteliaiden, joskus ilkikuristenkin, asukkaiden kanssa ja hienovaraisia viittauksia sodan jälkiin. Kerrontatapa on niin vilpittömän läpinäkyvä, että lukija saa kosketuksen raakaan todellisuuteen ilman kommentoivien äänenpainojen tai selitysten suodatinta. Tämä piirre leimaa koko Bouvier’n tuotantoa.
Yhteistä Suomen-matkan lukemattomille etapeille on vaihteleva valo: ”Helsingin edustaa vartioiva Viaporin linnoitus puhkeaa kukkaan kimmeltelevässä lahdessa. Parturin kyltistä sinkoaa valonkipunoita. Valoilmiö kestää vain hetken; olen huumaantunut.” ”Iltaisin kadulla on hiljaista, kulkijoita on vähän; ei tapahdu mitään; mutta taivaan sammuessa kaupunki syttyy, ja se vasta on näky. Auringon punaiset ja keltaiset soihdut, taivaan pälveilevä sini jonka yön syvempi sini jättää alleen, viimeiset leimahdukset, mereen hukkuva keltaraidoitus… Lopuksi kaikki rauhoittuu: sitruunankeltainen kajo aivan horisontin tuntumassa viipyilee ääneti tuntikausia saariston luotojen takana.”
Reportaasin värikylläiset luonnostelut ja sanalaveeraukset enteilevät jo Bouvier’ta sävähdyttäneiden näkyjen kuvauksia hänen ensimmäisessä oikeassa kirjassaan, joka syntyi matkalla halki Balkanin maiden, Anatolian lakeuksien, Iranin ja Afganistanin. Näistä välähdyksistä juontuu hänen toteamuksensa: ”Veden lailla maailma virtaa lävitsemme tarjoten hetkeksi käyttöömme väriensä koko kirjon. Sitten se kaikkoaa, ja joudumme jälleen kohtaamaan tyhjyytemme painolastin ja sielumme ammottavan puutteellisuuden, jota ei auta kuin oppia myötäilemään ja vastustamaan ja joka, paradoksaalista kyllä, ehkä pitää meidät liikkeessä varmemmin kuin mikään muu.”
Nicolas Bouvier’n tyyppiselle kulkurille matkustaminen olennoituu kouluna, joka ei opeta rikastuttamalla vaan köyhdyttämällä. Pitkä matka on omiaan taltuttamaan egoa: ”Matkustamisen ansio on siinä, että se puhdistaa elämän ensin ja höystää sitä vasta sitten.” Vaaroihin pitää varautua hankkiutumalla eroon ylimääräisistä kantamuksista, ja patikoimisen aiheuttama harhainen väsymystila tyhjentää mielen. Bouvier on mieltynyt seutuihin, jotka ovat otollisia tälle tyhjentymiselle: Lappiin, jossa hän kävi Helsingin jälkeen, koruttomaan Japaniin, lakoniseen Irlantiin – ja sulottomiin maisemiin. Sumussa makaava rantasora, kovaonninen turvesuo tai kolme mustaa hevosta saavat kulkurin hurmioon: ”[…] välttämättömyyksien pula kasvattaa olennaisuuksien nälkää.”
Bouvier’n suopea havainnointitapa, joka antaa tilojen rauhassa rakentua, kasvojen ilmaantua ja värien kihdata, seisahtuu Helsingissä nuoreen kukkakauppiaaseen, joka seurailee opiskelija-reportteria uteliaana: ”On niin harvinaista, että tänne eksyy ulkomaalaisia”, mies sanoo. Takahuoneessa ryömii karjalainen pikkulapsi, sotaorpo. Kirjoittaja lisää: ”Se oli ensimmäinen, mutta tämän jälkeen näin monia muitakin, jotka olivat oppineet uudestaan hymyilemään ottovanhempiensa luona.” Tällaisilla välihuomautuksilla Bouvier luo kaleidoskooppikuvaa sodanjälkeisestä tunnelmasta saven, puun ja graniitin kaupungissa, jossa tuoksuu ”joka puolella sen sisään työntyvä maaseutu”. ”Kun vähänkin sataa, alkaa tuoksua pihkalta ja kaarnalta, kuin oltaisiin sahalla.” Kaikkialla on jäätelökauppiaita ja torikauppiaiden valjakoita. Yhtä aikaa urbaanilla ja maalaismaisella tavalla välitön Helsinki sykkii työteliästä, hillittyä ja luottavaista energiaa. Rakennustyömaita riittää. ”Mannerheimintiellä viimeistellään tummaa marmorihotellia, jonka rakentaminen alkoi vuonna 1938. Kuusihissinen kolossi on teeskentelemätön kuin linnoitus, mutta pyörryttävässä korkeudessaan valtavan kaunis. Sen oli tarkoitus valmistua vuoden 1940 olympialaisiin, mutta se pääseekin palvelemaan vuoden 1952 kisoja, joita jo valmistellaan.” Asuntopula, joukkoliikenne, polttoainesäännöstely, vientiteollisuus, mustan pörssin tupakka… Reportaasi kuvaa taloudellista ja poliittista tilannetta yksityiskohtaisen osuvin huomioin. Porkkalan vuokra-alue, sotakorvaukset, kommunistipuolueen marssi 29. elokuuta, hotelli Tornissa liehuva Suomen lippu, Paasikivi valtion ohjaimissa… Kaikki oleellinen näyttäisi olevan mukana.
Japanilaisen haikun hengessä Nicolas Bouvier tapailee jo Helsinki-reportaasissa mollivoittoista kirjoitustyyliään, jossa asioita seurataan syrjästä ja jossa antaudutaan fragmentaariselle logiikalle. Esiin nousee suorasukainen löytöretki todellisuuteen. Sveitsiläisopiskelija tulee kuvanneeksi myös suomalaista ilkikurisuutta, kuten kapakoitsijaa, joka itsepäisesti käyttää hänestä liikanimeä ”Helvetti”! Välillä hän taas pysähtyy selostamaan mieleenpainuvaa kohtaamista, kuten reportaasin ensimmäisen osan lopussa: ”Sodan todellisuudesta kertoo ihminen paremmin kuin seinät. Iltakävelyn sinisinä hetkinä näkyy aivan liikaa kainalosauvoja, kävelykeppejä, tyhjiä hihoja ja vaimon, isän tai ystävän käsipuolessa kulkevia sokeita. Eräänä iltana Arkadiankadulla ohitseni kulki mies pää siteissä. Hän haparoi eteenpäin käsi seinää hamuten. Kun ojensin auttavaa kättä, mies osoitti sormella päätään ja sanoi ’Sota…’ ja heti perään toisenlaisella äänellä ’Sota…’. Hän toisteli sanaa, ilme muuttui, kädet selittivät, hän sai sanottua vain yhden sanan, aina tämän saman, muut olivat unohtuneet. Minä toistin kuin lapselle ’Niin, sota, niin’ ja jäin lopulta paikoilleni, suurta epäoikeudenmukaisuutta surren.”
Matkat olivat Nicolas Bouvier’lle kokemuksia, joista ei koskaan toivu. Suomen-reportaasi oli ensimmäisiä kertoja, kun hän työsti kokemuksen tekstiksi, ja siinä piirtyy jo selvästi kirjoittajanfilosofia, jonka hän myöhemmin muotoili näin: ”Pelastan pienenpieniä asioita unohdukselta.” Juuri Suomen Lapissa Bouvier oivalsi kolmessa päivässä myös kutsumuksensa nomadina; että pysyäkseen olennaisessa pitää osata lähteä paluuta ajattelematta. Tämä henki välittyy parhaiten runoista, joita Bouvier työsti kolmenkymmenen vuoden ajan ja jotka saivat mahdottoman otsikon: ”Ulko ja sisä”.
Nicolas Bouvier’n kirjat saavat lukijassa aikaan sellaisen olon, että viihtyy maailmassa, on sen juonessa mukana, että maailmassa on vähän enemmän veljeyttä. Maailmalle pitääkin palauttaa ne kasvot, jotka arki peittää alleen. Lähteä löytöretkelle, herkistyä sen soinnille ja tyvenille. Juuri tämä tarkoitus on matkustamisella – ja kirjoittamisella, joka matkustamiseen elimellisesti kuuluu. ”Muutama rivi tai muutama säe, joka salaisen alkemian teitse jalostaa kristalliksi synkimmänkin surun, kaivoksen pohjukasta paljain käsin revityn hiilen.”
”Un requiem venu du froid”, Revue des Belles-Lettres, n° 1/3, Lausanne 1996.
Muut otteet reportaasista ”Voyage en Finlande”, Tribune de Genève, lokakuu 1948, ja teoksesta ”L’usage du monde”, Droz 1963 & Julliard 1964.